Tänään oli hyvä päivä. Näin pitkästä aikaa Sonjaa. Se on se tyttö, jonka kanssa olin Smash Asem -mielenosoitus"mellakassa." Paikassa, josta poliisit eivät päästäneet pois, ja jossa oli kylmä ja nälkä ja kusihätä ja vaikka mitä.


Annoin tytölle ensimmäisen osan syntymäpäivälahjastaan, ja se ruttasi mut kuoliaaksi. Se oli sellainen tupakkakotelo, jonka tein itse. Oli hieman heiveröinen ja ruma, mutta Sonja ainakin piti siitä kovasti. Ostan hänelle vielä sellaisen ihanan pienen kai metallisen soittorasian, jossa olevaa vipua pyörittämällä saa kuulla jonkun kappaleen. Oivoi. Ja teen hänelle vielä lapasekin. Ja maalaan taulun. Teenpäs mä kovasti sen tytön eteen. Hyvät ystävät tekevät niin.

Kävimme katsomassa Sonjan äidille 50 vuotissyntymäpäivälahjaksi kävelykeppiä. Saa boheemiäiti vanheta tyylikkäästi. Sonjan äiti on oikein mukava, eikä tosiaankaan näyttä viisikymppiseltä. Ehkä kymmenen vuotta nuoremmalta.
Palautimme myös lippupalveluun Kuolleiden intiaanien keikkaliput, koska keikka peruuntui. Sonja sai rahansa takaisin. (Mulla ei edes ollut keikalle lippua.)

Löysimme ihanan paikan "reunakeskustasta." Ihan Helsingin keskustan lähellä, junaradan vieressä (se junarata, jonka toinen pää kulkee Kiasman ohi) tai itseasiassa sen yläpuolella. Oli kuin olisi ollut ulkomailla, niin kaunista se oli. Istuimme siellä aika pitkään, ja puhuimme kaikkea maan ja taivaan väliltä. Voi että se oli ihanaa.

Antikvariassa oli ihania kirjoja ja muuta. Siitä seikkailimme kahville. Löysimme muutamankin paikan. Toisen nimi oli Cafe Absint, mutta harmiksemme se oli kiinni. Toiseen menimme, mutten muista enää edes paikan nimeä. Dyykkailimme roskalavoilla, söimme suklaata maasta käsin ja säädimme muuten vain. Rakastin tätä päivää aivan liikaa.

Nyt on hyvin kummallinen, kaipaava olo, kun päivä kului niin nopeasti. Huomenna on ruotsin koe ja kaikkea hassua. En varmasti jaksa. Enkä ole edes lukenut kokeeseen. Harmillista, toivottavasti sen saa uusia.


Vaikka elämässä ei aina onnistakaan, hyviä päiviä voi löytää huonojen seasta.