Sydämeen sattuu. Lantioon sattuu. Peukalon ja etusormen väliseen kohtaan - ei kämmenen puolelle - sattuu.

Mutta ei se mitään. Mä dokaan tän pahan olon pois, ihan kokonaan. Mä dokaan niin pitkään, etten enää muista, miksi dokaan. Etten enää muista koko ihmistä. Mä dokaan niin, ettei muhun satu enää. Niin, että musta tulee täydellinen lasienkeli.

Muhun tosiaan sattuu. Henkisesti ja fyysisesti. Mut fyysinen kipu hellittää henkistä kipua, kun sitä henkistä kipua ei ajattele niin paljoa. Silti sitä vaan ajattelee.

Mä en kestä enää. Ville, Miti ja Pentti on kaljuja. Ville päätti alottaa koko elämän alusta; se ajo lettinsä ja jätti Jennan. Ei oo Jennallakaan helppoa. Vittuiltiin kaks tuntia putkeen sen kanssa miehistä. Ne on niin kusipäitä. Kyrpä tekee niistä vitun tyhmiä.

Musta tuntuu, että oon niiden lasisten seinien sisällä taas. Siellä on tosi paljon tilaa, ja mä vaan tärisen yksin nurkassa. Mä nään ihmisiä niiden seinien ulkopuolella, ne on ilosia ja ne nauraa, ja mä yritän huutaa niin kovaa kun keuhkoista lähtee niille, mutta ne ei kuule mua, eikä nää mua. Eikä kukaan pääse sinne sisälle. Samalla musta tuntuu, että näkymätön käsi puristaa mun sydäntä kasaan, eikä se lopu ikinä. Ja ne seinät tulee koko ajan lähemmäksi. Pahinta on se, että mä oon siellä sisällä yksin, yksin tuskan, tyhjyyden ja ikävän kanssa. Yksin sairauteni kanssa.

Siltä musta tuntuu nyt. Taas. Ja kun mä olen seurassa, mä olen silti yksin. Kaikki ihmiset kaikkoaa välillä tosi kauas, oon vaan yksin tyhjyydessä. Eikä ne näe mua. Välillä musta tuntuu, että musta on tullut näkymätön.

Inhoon angstaa näin, mutten voi sille mitään. Se kuuluu tähän ikään, tiedän. Sitähän ne kaikki hokee. Mä vaan vihaan just nyt sitä miestä niin vitun lujaa, ettei oo tottakaan. Mut silti mä melkein rakastan sitä. Melkein. Mut onneks melkein on metri rannasta.

Tajunnanvirtaa ilman pointtia. Tätä tää aina on.