Sit vaa kauppaan bussilla viemää kolmee pullokassii, venaa rahaa ja säätämää. Koko päivä on menny ihan ohi, haluisin vaa dokaa tai jotain. Huomen sit, onneks.
Toiki yks teki oharit. Mikä kaikkii nykyään vaivaa? Ehkä mun vaan pitäis eristäytyä sellaseen pieneen valkoseen pehmeeseen huoneeseen niin, ettei kukaan voi enää tehä mulle vahingossakaa mitään pahaa, ei edes yrittää... Sellanen huone, jossa ei oo mitään.
Välil vaa mietin, et olis helpompaa olla hullu. Sillon kaikki, mitä tekisin, menis sen piikkiin et oon hullu, mitään ei tarvitsis selitellä kenellekään. Tai jos mä vaan hankkiutuisin Hessuun tai jonnekin, väittäisin olevani hullu, niin kaikki olis paljon helpompaa.
Toisaalta, haluanko mä helpompaa elämää? En. Mulle kun ei muutenkaan kelpaa mikään. Haluun vaan saavuttaa paljon kaikkea, mut silti vedän elämäni ihan vituiks ja mietin, mikä mun ongelma on. Sit ruikutan kaikesta päivästä toiseen enkä tee asioiden eteen mitään.
Ei murun äiti vihaakaan mua vaikka niin kuvittelin. Se kysy, lähenkö niiden kans laivalle ens kuussa ja olis halunnu mut mukaan heittää muruu Porvooseen, mut en mä kyl mukaan olis muutenkaa uskaltanu. Sen äiti on ihan järkyttävän pelottava. ;D
Kun mä meen sinne Opistolle, meidän suhde varmaa menee ihan vituiks kun ei nähdä niin usein... Kaukosuhde, naminami. Mulla kun on noi aina niin vitun hyvin onnistunuki. Kelaan vaa koko ajan, et mitä jos mokaan taas kaiken. Ei mul oo enää varaa tehdä niin enkä mä oo muutenkaan oikeutettu siihen, eikä muuten oo kukaan muukaan, mut mä uskon silti mokaavani taas kaiken. Tän takia mun ei koskaan pitäis seurustella, mut aina mä päädyn tähän.
Voi, kun mä tällä kertaa onnistuisinki. Olis niin helvetin hienoa, oikeesti. Toivon vaan, et voisin tehä kaikesta helpompaa murulle, kun senkin elämää on haitannu viime aikoina ihan kauheet asiat. Pahinta on, etten voi auttaa sitä mitenkään. Se on kyl sanonu, et sitä auttaa ihan kauheesti että se voi puhua jollekulle, mut sitä pelottaa se, miten paljon se muhun luottaa. Oon kyl sanonu sille, et mä en puhu mitään sen asioista, mut sanoin myös, et varautuu siihen että mä mokaan kaiken. En sillä, että puhuisin asioista, mutta sillä, että petän tai jotain vastaavaa. Siks se pelkää. Sen mielestä on myös outoa, et se osaa luottaa muhun, kun ei oo ennen oikeen keneenkään osannu. Oon tosi onnellinen, et mä voin auttaa sitä edes vähän. Miksi se on mun kanssa jos se pelkää mun mokaavan? Niin käy kuitenkin.
Se on kyl tehny musta ihan sairaan. Se saa musta asioita irti silloinkin, kun oon selvinpäin, enemmän irti selvinpäin kun sekasin. Mä en tiedä miten se tekee sen kaiken, mut se on sanonut, että se aikoo totuttaa mut tohon kaikkeen, siihen kaikkeen mitä mä en oo koskaan antanut kenenkään tehdä itelleni. Se saa mut ihan sijoiltani, se tekee musta normaalin ihmisen. Se ei oo kivaa. Tai periaatteessa on, mut mua pelottaa ajatus siitä kaikesta. Onneks se ei oo vielä yrittäny sitä yhtä asiaa, mut se yrittää kuitenki. Sitä mä en anna sen tehdä, en todellakaan.
Ärsyttävää. Tää yks tyyppi tuli takas mun elämään. Se onnistu sotkemaan kaiken, vaikka tosiasiassa mä olin se, joka kaiken hajotti. Nyt se sit päätti kostaa pitkän ajan jälkeen uudestaan. Ei oo kivaa. Mut kyl mä kestän, ainaki väittämällä itelleni niin. Yritän unohtaa sen taas, ainakin siihen asti kun koulu alkaa. Sen jälkeen unohtaminen ei enää oikeen onnistu.
Mut kyl mä varmaan kestän. Toivos on hyvä elää, tai niin ne ainakin sanoo (äänet mun pään sisällä).
Kommentit