Ja tää paska vaan jatkuu. En oo jaksanu kirjottaa tänne vähään aikaan. Taas on sellai olo, ettei jaksais millään. Mua rasittaa vieläkin se Ville, mä en vaan voi lopettaa siitä pitämistä. Mut ei se sais mennä niin. En mä oo koskaan rakastanu ketään. Enkä mä oo koskaan pitäny kestään näin kovaa. Mä en tiedä mitä tää on, vieläkään, mut joka päivä mun kaipaus sitä kohtaan jotenkin kasvaa, lisää ja lisää, ja mä odotan yhä enemmän ja enemmän sitä retkeä, kun lähetään partiossa johtajaporukalla ryyppäämään 9.-11.2, koska Villekin tulee sinne. Mä teen sille ja sen uudelle muijalle (sille, jonka kanssa petti mua) niin paskasti, ettei ne ees tiiä. Ja kun Ville sanoo "ei Lauran tarvii tietää," mä oon täysin eri mieltä. Lauran tarvii tietää. 

Tajusin taas tänään, kuinka surullinen mä olen. Mä vaan oon niin surullinen, oon ollu siitä asti kun meillä meni Villen kanssa poikki. Ekat päivät sen kaa oli sellasii, et ihanaa, mun ei tee mieli syödä kun ei oo nälkä, oon niin täynnä Villee ja taidan lähtee lenkille ah upeeta, mut sit se taso vaan laski ja ne tunteet sitä kohtaan kohos. Täällä ilman sua ei oo mitään,
ei ilman sua ei oo mitään, ei mun oo hyvä olla yksin. Mut silti mun vaan pitää yrittää jaksaa.

Ei kukaan koskaan ollut niinkuin sinä. Vittu täst ei tuu mitään. Mitään ei irtoo. Haluun vaan olla niinku en oliskaan, et kukaan ei huomais mua, et mä olisin läpinäkyvä. Mä voisin seurailla Villee vaik kuinka kauas ja minne vaan, tietäisin aina mitä se tekee tai puhuu. Näkisin sen nätit kasvot ja tuntisin sen tuoksun. Se tuoksu on kaikkein vahvoin just suoraan suihkun jälkeen, puhdas ja raikas ja sellanen, mikä tarttuu lakanoihin eikä lähde koskaan pois. Tuntisin sen maailman ihanimman tuoksun aina, eikä se ikinä loppuis, en sais siitä ikinä tarpeekseni. Se on kauniipaa kun maa sateen jälkeen, se on upeempaa kun kasa erilaisia kukkia, sitä tuoksua ei voi kuvailla mitenkään. Sitä mä ehkä kaipaan Villessä eniten.

Sitä huolettaa kyl mun hyvinvointi ihan liikaa. Se utelee Rialta koko ajan, et mikä Mirkaa vaivaa, mut Ria ei kyl tiiä sen paremmin kun Villekään. Eka se valehtelee, hakkaa ja pettää ja sit se vähintään väittää, et sitä kiinnostaa, miten mul menee. Ei sitä oikeesti kiinnosta, se vaan esittää niin lujaa, niinku aina. Jos kerran valehtelee, valehtelee aina. Sama pettämisessä. Ja lyömisessä.

Nyt mua vituttaa rankasti. Taas kaikki purkaa agressionsa muhun. Tosi raivostuttavaa, kun kukaan ei ikinä kysy, "Mirka mitä sulle kuuluu?" Tai jos kysyy - eli harvoin - niin silloinkaan kysyjää ei kiinnosta. Okei, myönnän, en tykkää puhua omista asioista, mutta kun mä olen kaikille vaan olkapää silloin, kun sitä tarvitsee. Mä haluisin, et jotakuta kiinnostais mun jutut, ja miten mulla menee. Totta kai Saaraa kiinnostaa, mut siihen se sitten jääkin. Se tuntuu tosi pahalta, varsinkin kun äiti ja isikin tekee sitä. Tai ei isi oikeestaan, koska sekin on aina se olkapää "ystävilleen." Mut kaikki muut; kaverit, puoltutut, jätkät, sisko, äiti, entiset kaverit... En mä jaksa niin suurta taakkaa...

Toisaalta mä oon onnellinen, et niillä on joku johon turvautuu aina kun on hätä. Ne tietää, et mä oon aina niiden käytössä kun ne tarvii apuu.

Mulla ei oo koskaan ollut ketään sellasta.