Oltiin tänään luokan kanssa Camera Obscurassa. Se oli aivan ihana.

Nuorisotalolle oli tehty kankaista isoon "liikkasaliin" labyrintti. Ne kankaat oli kai katossa kiinni tai jotain, mut silti. Sit ne huoneet käytiin läpi yksin sen mukaan, mitä kuuli kuulokkeista. Teksti tuli mp3-soittimesta.

Mä olin ensimmäinen. Ekaan huoneeseen kävellessä oli ihan jumitusolo. Miellyttävä miesääni puhui mun korviin, ja se kehotti mua istumaan tuoliin, joka oli siinä ekassa huoneessa. Mä istuin. Mun edessä olevassa kankaassa oli kuva merestä, ja kivirannasta. Se kuva oli selvästi otettu illalla, se oli vähän hämärä ja uninen. Mies pyysi mua sulkemaan silmäni, ja mä suljin ne. Sitten mun piti kuvitella itseni sinne rannalle, tai jonnekin muulle rannalle. Kuvittelin itseni sinne, koska se paikka näytti nätiltä. Ja se kuvitelma oli ihana.

Seuraava huone. Tai ei se ollut huone, se oli pitkä, kapea käytävä. Muistakaa, että seinät olivat kangasta. Mua kehotettiin jäämään paikalleni seisomaan ja mä jäin. Nyt mä tuijotin suoraan eteenpäin, tyhjään pimeään käytävään. Yhtäkkiä sinne syttyi valo, suoraan mun eteen. Ja siinä valokeilassa näkyi sumua ja utua. Mä olin sillä hetkellä maanalaisessa luolassa, joen alla. Se oli pelottava huone, kaikkein ahditavin niistä kaikista. Miesääni puhui mulle kauniita ja ahdistavia asioita kuulokkeista, ja lopuksi se sanoi "kävele hitaasti seuraavaan huoneeseen, ja varo kiviä." Kävelin eteenpäin, enkä tiennyt, missä on seuraava huone. Yhtäkkiä näin sellaisen kankaan, kuin aikaisemminkin; siinä oli kaksi suht isoa kohtaa, toinen oli keltainen, toinen oli punainen. Tiesin, että menen siihen huoneeseen.

Kolmannessa huoneessa oli paljon valoja, ja iso värikäs peili, jonka molemmin puolin oli nappeja. Jokaisen napin yläpuolella luki jokin ominaisuus. Nappeja - niinkuin ominaisuuksiakin- oli kymmenen. Rohkea, huumorintajuinen, luova, ystävällinen, nokkela, henkevä, urhea, kiinnostava, hyväntahtoinen, uskollinen. Miesääni kehotti mua seisomaan peilin eteen, katsomaan itseäni hetken ja sulkemaan sitten silmäni. Mä tein niin. Se jutteli mulle nättejä ja sitten sain avata silmäni. Mun piti valita yksi nappi sen mukaan, minkälainen mä oikeasti olin. Mun olis tehnyt mieli painaa niitä kaikkia sillä hetkellä. Valitsin kuitenkin painikkeen 'luova.' Huoneeseen syttyi lisää valoja, ja mies kertoi, että sen ominaisuuden avulla mä selviän elämän kolhuilta. Jatkoin matkaani.

Neljäs huone olikin sitten tosi erilainen. Siellä oli pimeää ja vain korokepalli, jossa oli neljä erikorkuista askelmaa. Astuin ensimmäiselle. Miesääni sanoi "Koulunne ikkuna on rikottu, ja tiedät syyllisen. Syyllinen on ystäväsi. Mutta opettajat syttävätkin rinnakkaisluokkalaista poikaa. Mitä teet? Tämän korokkeen nimi on totuus." Mietin, etten kertoisi ystäväni ikkunan rikkomisesta kuitenkaan opettajille. Astuin seuraavalle korokkeelle. Mies sanoi "Koulussasi on tyttö, joka myy välitunneilla huumeita. Tunnet tytön, mitä teet? Tämän korokkeen nimi on rohkeus." Mietin, etten kertoisi huumeiden välittämisestä kuitenkaan opettajille. Asuin seuraavalle korokkeelle. Taas miesääni puhutteli minua. "Sinulla on uusi seurustelukumppani. Näet parhaan ystäväsi juttelemassa kumppanillesi. Mitä teet? Tämän korokkeen nimi on luottamus." Mietin, etteivät ystäväni koskaan uskaltaisi vikitellä kumppaneitani. Asuin seuraavalle korokkeelle. Miesääni puhui. "Kerrot parhaalle ystävällesi suurimman salaisuutesi. Seuraavana päivänä koko koulu tietää salaisuutesi. Mitä teet?" Mietin, että pistäisin välit ystävääni poikki. Nousin pois korokkeelta ja jatkoin seuraavaan huoneeseen.

Viidennessä huoneessa oli lätkäkaukalo. Kankaalle oli piirretty paljon hurraavia ihmisiä. Miesääni kehotti minua menemään kaukaloon, ja minä menin. Kohta kuulokkeista alkoi kuulua kappale "Det glider in" ja hurraamista. Selostaja puhui vuoden 2004 lätkän MM-kullasta. (Eikös se ollutkin -04 vuosi?) Selostaja huusi, että peli oli 2-2 ja kaikki olisi nyt minusta kiinni. Lämäsin ja saman tien kuulokkeista kuului hurrausta ja joku huusi "Sinä teit sen!!!" Siirryin seuraavaan huoneeseen.

Kuudes huone oli pimeä. Kuulin pisaroiden hiljaista tippumista luolassa. Huoneessa oli puinen silta, joka oli tehty sileistä paloista, joiden väliin oli jätetty rakoja. Ääni kehotti minua etsimään aarretta, joka oli sillan alla. Menin sillalle polvilleen ja tarkastelin rakoja. Siellä oli jotakin tekstiä, mutten saanut siitä selvää. "Etkö saa tekstistä selvää?", ääni kysyi. "Peittääkö oma varjosi aarteesi? Jos et saa tekstistä selvää, tarkastele sitä toiselta puolelta." Tein niin, ja näin tekstin Sinä olet aarre itse. Olin kieltämättä järkyttynyt. Jatkoin seuraavaan huoneeseen.

Seitsemäs ja viimeinen huone. Istuin tuoliin, joka sijaitsi huoneen reunassa. Huoneessa oli miellyttävä valaistus, ja seinällä killui kaksi valkoista naamaria. Tuijotin niitä, kun mies kuiskaili "Hallitsetko itse omaa elämääsi, vai hallitseeko joku muu sitä? Jos et itse osaa pelata oikeilla korteilla, joku pelaa ne sinun puolestasi. Tähän päättyy yhteinen matkamme, en opasta sinua tästä eteenpäin. Seuraavissa huoneissa sinun on tehtävä valintasi yksin." Jatkoin huoneesta ulos peläten koko ajan, että huoneita on vaikka millä mitalla lisää. Ei ollut. Tulin ulos sokkelosta, josta en olisi yksin ulos päässyt. Se kiltti mies opasti minut ulos huoneesta.

Olen koko päivän miettinyt, miten jatkaisin, osaisin pelata kortit oikein?