Tajusin tänään, että voisin ehkä datata vähän enemmän. Mul on vaan niin paljon muuta tekemistä.

Mr.x oli tänään mun tettipaikalla ainakin kymmenen minuuttia. Olin ihan paniikissa ja yritin tuijottaa sitä mahdollisimman paljon ilman, että se näkee mut (oon siis suomalaisessa kirjakaupassa tetissä, viikko takana ja toinen edessä). Tajusin, että se on siellä, kun kuulin sen nauravan. Meinasin taas vaihteeks olla sulaa vahaa siinä, kun jätkä vaan nauro ja selitti kaikkee, ja kaiken lisäks se oli taas niiiin upeen näkönen.

Koko loppupäivänä en oo osannu keskittyy mihinkää. Inhoan ja melkein rakastan yhtä aikaa. Musta rakkaus on kamala sana. Sitä käytetään kahen päivän seurustelun jälkeen, sitä käytetään vaikkei rakastettais. Miks ihmisten pitää sanoa jollekulle "mä rakastan sua"? Jos sitä ihmistä rakastaa, se kyllä ymmärtää ja tuntee sen. Mut okei joo, kyl joskus pitää sanoo se ääneenki, mut kuitenki.

Mä en enää usko rakkauteen just sen takia, että se kuulostaa aina niin teennäiseltä. Just siks, et sitä on käytetty niin liikaa. Tosi typerää. Nyt mä kuulostan teennäiseltä, mut niin käy joskus.

Mä en uskalla sanoa, että rakastan Mr.x:ää. Mä en halua uskoa, että se on totta. Ei se ole totta. En mä tiedä. Oon pihalla kuin lumiukko koko tilanteen vuoks.

"Piedrajoen rannalla istuin ja itkin. Tarina kertoo, että kaikki mikä tipahtaa tämän joen veteen - lehdet, hyönteiset, lintujen sulat - muuttuu kiveksi sen pohjalle. Kunpa voisin repiä sydämeni rinnastani ja heittää sen virtaan, niin ettei enää olisi tuskaa, ei ikävää eikä muistoja."

Paulo Coelho - Piedrajoen rannalla istuin ja itkin