Hui, aika pelottavaa. Ens viikon sunnuntaina, 10.8, mä lähen sinne Opistolle. Äää, voi apua. Tosi hassuu vaa ottaa läppäri ja kamat kainaloon ja lähtee jonneki ihan random mestoille asumaan. Mä oon kuitenki aina ollu pienen Vuosaaren kasvatti, en oo koskaan asunut missään muualla. Toooodella sairasta, mut ehkä tää tekee ihan hyvää mulle.

Valitan aina et haluun pois  täältä, mut nyt ajatus muualle muuttamisesta tuntuu pelottavalta. Muilla ainakin on sit helpompaa kun en oo sotkemassa täällä kaikkea.

Murulla menee ihan päin vittua himassa taas, inhottavaa. Sen mutsi otti siltä avaimetkin pois, sano että hanki nyt äkkiä se oma kämppä. Okei, se täyttää kohta kahdeksantoista ja haluaa sen oman kämpän, mut ei sen mutsi voi sille noin tehdä ja sanoa. Se on kuitenkin äitinsä ainoa, miksi sen pitää kohdella sitä noin? Haukkua minkä kerkee, vaikka se tekee kaikkensa. Ei toi oo reilua eikä oikeutettua keneltäkään. Pyyh. Nyt se onneks bunkkailee meillä sunnuntaihin asti, jos se vaikka sitten pääsis kotiin...

Minä en ole mikään sanomaan,
että onko tässä maailmassa
jotain suurempaa, joka ihmisiä
yhteen kuljettaa. Minä en ole
mikään neuvomaan, että pitäisikö
ikuisuuksiin asti sitä oikeaa
odottaa, vai ottaa joku, jota edes
vähän rakastaa. En varmasti tiedä,
että miten siitä selviää, jos on
sen oikean jo löytänyt ja sen
yhtäkkiä menettää.

Kaiken ei tarvitse olla täydellistä,
kaiken ei tarvitse mennä, niinkuin
oli etukäteen suunniteltu, niin
kuin tähtiin kirjoitettu. Joskus
täytyy elämän potkia turpaan niin,
että sattuu kunnolla, muuten ei
voi onnea oikeasti tuntea ja kun
se sattuu kohdalle, niin se tuntuu
siltä, niinkuin joku päästäis kädet
kurkultas ja sanois: "Nyt saat
hengittää."

Tänään saunailtamat taas, mut tällä kertaa eri porukalla. Jei, siistiä. Tuun taas juomaan itteni ihan kuolema olotilaan, mut ei se haittaa. Kyllä mä aina pärjään jotenkuten, toivottavasti. Mmh, odottelen tässä että muru pääsee töistä, tuo kaljaa ja sit porukkaa rupee valumaan meille päin. Ei jaksais yhtään venaa, mut kai se on pakko. Tsih.