(Ollaanpas sitä taas humalassa.)

Miten vitussa mä muka oon saanu näin paljon paskaa aikaan?

Ihminen, jota mä rakastan, joka väitti mulle liian pitkään rakastavansa mua, ei oo rakastanu mua enää pitkään aikaan. Mä en usko, että se on koskaan rakastanutkaan mua. Mä oon ihan tajuttoman paska jätkä, kukaan ei rakastais mua ees säälistä. Ei, vaikka sais siitä rahaa, eikä vaikka pystyis muokkaamaan tunteitaan niin vitusti kun sitä huvittaa. Se ei koskaan rakastais mua.

Niin täydellinen ihminen ei koskis muhun enää pitkällä tikullakaan.

Eka se oli ihastumista, sit se oli pelkkää leikkiä. Se halus olla ensimmäinen ihminen, joka koukuttaa mut täysin. Mut enää mun ei tarvii ees elää missään epätodellisessa maailmassa. Mun ei tarvitse enää uskoa, että vielä joskus se tapahtuu. Kuitenkin mä haluan uskoa niin... Vaikka mä tiedän ettei niin tapahdu. Voi kunpa mä pystyisin heittää sydämeni kaivoon, joka ajan myötä muuttais sen kiveksi niin, ettei olis enää tuskaa eikä kipua. Ettei muhun sattuis enää näin saatanasti.

Mä en enää kestä. Kaikki tietää, mikä vika lause on. Voi vittu että mä olen säälittävä.
Kunpa mä voisin vaan nukkua pois... Mä en jumalauta jaksa enää minkään voimin...