Mä oikeesti rakastan Emmaa. Rakastan. Nyt se on niin selkeetä, ettei mitään rajaa. Enkä mä voi olla ilman sitä. Mutta ymmärrän hyvin, jossei se ota mua takas. Se varmasti inhoo mua nykyään, koska oon ollu sille sellanen vittupää ettei mitään rajaa.

Depressio yllätti. Inhoon itteeni kovempaa kuin koskaan.

Mä en syö enää ikinä. En tahdo. En tän päivän jälkeen.

En, jossen kelpaa Emmalle enää. Mä tahdon oikeesti yrittää tällä kertaa. Mä haluun olla tekemättä paskasti sille. Tällä kertaa. Rakastan sitä niin lujaa, että muhun sattuu. Ei jumalauta. Rakastan.

Laitoin viestin: Äh. Alan taas valittaa sulle. Vittu et tää maailma on paska paikka. Nähtäiskö joku päivä? Haluaisin puhua sulle taas...

Jos mä vielä saan ensirakkauteni takaisin, mä lupaan, etten tee enää mitään väärin. Mä lupaan.  Ja jos mä teen vahingossakin jotain väärin, sanon siitä Emmalle. Sitten me puhutaan asiat selviksi. Mut mä tahdon myös, että Emma kertoo, miltä siitä tuntuu. Mä tahdon.

Jos mä näen sen vielä, aijon sanoa sille jotenkin näin:
"Emma, mä rakastan sua... Ja mä tahdon sut takaisin. Mä tahdon yrittää vielä. Jos mä en nyt onnistu, kaikki on ohi. Mut jos tää onnistuu, haluan myös tietää, miltä susta tuntuu. Rakastan sua liikaa, niin vitusti liikaa että muhun sattuu, enkä pysty olee ilman sua. Melkein koko sen ajan, kun olin ilman sua, mä dokasin. Halusin unohtaa kaiken. Olin ihastunut yhteen Seppoon, mut unohdan kaiken menneen, kunhan mä vaan saan sut takaisin. Sä olet mun ensi rakkauteni, enkä mä tahdo päästää susta irti. Oot mulle liian tärkeä. Rakastan sua niin liikaa, ettei se ole mahdollistakaan."

Mä en ymmärrä itseäni. Olisin saanut Emman takas vielä, mut mä mokasin taas. Jos nyt ei natsaa, mä varmaan tapan itteni. Rakastan sitä niin liikaa, et tekisin mitä vaan sen puolesta, sen takia. Hankkisin vaikka rahaa koko maailman ostamiseen sille, mitä tahansa. Kuolisin sen puolesta, ja sen pitää tietää se. Se on mulle kaikki kaikessa. Puhtain timantti, kalleinta kristallia.

Ohuimmat siivet. Tärkeimmät siivet.