Kitka II tuli ja meni. Tykkäsin olla siellä, tutustuin vanhoihin tuttuihin paremmin ja onnistuin omasta mielestäni omassa osuudessani iltahartaudessa. Inhottaa vaan, kun Sara on niin perkeleen kova pomottamaan, ettei sen päätä saa käännettyä. Sen lauseet alkaa tai loppuu aina "mä haluuuuuuuuun!" -kommenttiin ja sen kanssa on hirveän hankalaa tehdä ryhmätöitä. Se ei anna muiden ehdotuksille oikein tilaa, mikä on mun mielestä tosi ärsyttävää.

Leikin taas fiksua:
"Kertokaa, keitä ootte ja minkä biisin vetäisitte karaokessa."
"Mä oon Mirka ja vetäisin varmaa Britneytä kun vedin sitä viimekskin... Siis karaokessa."

Oli ihanaa pitää toista sylissä ja kuulla sen sanovan "älä mee vielä" ja "kiitos". Tykkään sen ihanuudesta, kun se on niin lämmin ja suloinen nalle, ei koskaan sano pahaa sanaa ja auttaa. Toisaalta, senkin pitäis joskus puhua, mut kerran se on sen kunnolla tehnyt. Ainakin kerran. Toinen kerta vois tehdä terää. Oon onnellinen, kun se on mun kaveri.

Ei olis taaskaan huvittanu lähteä mihinkään, mut heinäkuun lopussa pääsen Lohikseen takasin. Se on tosi kiva paikka, vaikka huoneet onkin ihan hytin näkösiä ja tuntusia.

Mä haluaisin vaan että mua arvostettais, vaikka enhän mä anna ihmisille mahdollisuutta siihen kun käyttäydyn miten käyttäydyn. Katoin äsken yhtä ohjelmaa, jossa yks länkkärimies iski silmänsä neiti-ihmiseen, joka tuli käymään maatilalla. Se mies teki tosi ihanasti sille naiselle, puhui sille kauniisti ja silleen. Mietin, että olis kiva jos joku kohtelisi mua joskus noin...

Toisaalta taas haluisin kohdella jotakuta noin. En oo koskaan tehnyt ketään onnelliseks tolla tavalla. Välillä tuntuu, etten mitenkää. Jos mä ja se joku vaan arvostettais toisiamme ja itsejämme, asiat vois olla nättejä.

Inhottaa. Mulla on ihan horo olo, ku vaa hoitelen miehiä ja naisia ja pelaan ihmisillä, vaikka oikeasti haluaisin lopettaa sen. Enkä mä tiedä enää siitä ihastumisestakaan. Nykyään mä vaan ihastun joka päivä eri ihmiseen ja kuvittelen aiheuttavani itselleni sydänsuruja - joita siis kai jotenkin alitajuisesti ajan takaa - mut mistään ei tule mitään. Se viime entryn ihastus on mietityttäny mua viime aikoina. Ehkä se ei ole mitään sellasta, se ihminen vaan vois olla se, joka arvostais mua. En mä kyllä sitten tiedä, voin mä olla väärässäkin, mutta äh.

Mulla on joku ihmissuhdekriisi. Oon angstinen teinikana joka haluaa kaikkea muttei tee asioiden eteen mitään, hahahaa. Vitut.

Jotenkin tosi outoa oikeasti olla näin helvetin lutka. Kun miettii samaa aikaa, ettei tän näköisenä ja silti ajattelee että ehkä kuitenkin. Ja sit kaikki menee päin vittua. Aiheutan ihmisille kauheesti pahoja asioita kun vaan ajattelen itseäni. Hajotan pääni miettimällä, miten voisin tehdä parannuksen, mut seuraavana päivänä oon jo unohtanut, mitä mun pitikään parantaa käytöksessäni.

Musta tuntuu että oon lepakko. Se vappu sai mun olon vaan varmemmaksi siitä.

Se oli ihan kamalaa.

Oon taas päätyny miettimään sitä Orivettä. Kyllä mä sinne - tottakai! - oon edelleen ihan innoissani menossa, mut en vaan tiedä mitä siitä tulee. Saan joka tapauksessa kuunnella hirveetä vittuilia päivästä toiseen eikä mua koskaan jätetä rauhaan, mut mä kuvittelen olevani sen verran itsepäinen jääräpää että pärjään siel. Enkä mä uskalla luovuttaa, joten jos mä nyt koskaan pääsen siihen kouluun, mä en tosiaankaan lopeta kesken vaikka haluisin kuinka paljon. Sit mä olisin todellinen luovuttaja itelleni ja oon liian ylpee hyväksymään sellasta.

Tää mun seksuaalisuusongelma on paisunu ihan mielettömäksi. Vaikka mä kuinka haluaisin, mä en uskalla vieläkään. Teen kyllä kaiken sen toisen ihmisen hyväks, mut mä en suostu ite olemaan se, jota pidetään hyvänä. Mitämitämitä vittua mä teen?

Suhteet ei toimi näin, vaikka en mä sellaista haluakaan. Voi vittu, nykyään ainoa asia josta mä puhun on tämä. Lopetan nyt tän entryn, en kestä enää.