"avaan ikkunan
hengitän sisään maisemaa
niin täydellistä, että pelottaa
pelkään, että aika ajaa meidät erilleen
mitä sitten teen
mitä sitten teen?"

oltiin viikonloppu hämeenlinnassa. se paikka jotenki rauhottaa sielun ja mielen kummasti, ei oo mitään hätää. nyt oon taas täällä paskassa enkä tiedä, mitä tekisin. mika lähti takas hämeeseen ja mä oon täysin yksin. mä en ymmärrä sitä, miten ihmiset vaan hylkää ja unohtaa mut täysin... se, että lopetin huumeiden jokapäiväisen käytön sai asiat muuttumaan, mut nekin vähät kaverit ja tutut jotka jäi, on nyt unohtanu, hylänny tai muuten vaan jättäny mut. kaikki haukkuu mua ihan vitun koko ajan ilman syytä ja oon vaan ihan vitun... luopio? aika saatanan säälittävää. ennen mulla oli kalenteri täynnä joka päivä enkä ehtiny minnekään ja nyt mulla on... kaks kunnollista kaveria, joita voin sanoa oikeesti kavereiks. ystäviä vaan ei oo yhtään.

toivottavasti se heinäkuun kämppäjuttu natsaa. en kyl sit aio kertoo kun noille kahelle et missä asun. en todellakaan haluu et jotku vitun jutat ja rikut tietää, missä asun. ei niiden tarviikaa tietää, ei kuulu niille. sit voin blokkaa koko vuosaaren pois mun elämästä, jättää koko paskan taakse ja sit on kaikki edes vähän paremmin. ja kun koulu loppuu, lähen hämeeseen ja toivon etten koskaan palaa tänne. toivottavasti en tapa itteeni ennen sitä tai joudu johonki laitokseen.

oon miettiny tosi paljon, et hakeutuisin johonkin hoitoon, mielisairaalaan edes hetkeks. teen sen kyl vasta sit kun oon täysikänen, en haluu mihinkää teinien "mul on mukamas pääs vikaa tai väitän niin ku muillaki mukamas on" -laitokseen. haluun ihan oikeeta yksilöllistä apuu enkä mitään vitun teinien leikkilaitoksia. mulla on ollu jo niin pitkään niin vitun paha olla etten varmaan kestä kohta enää. mut muutama kuukaus ja sit. toivottavasti asiat järjestyis ennen sitä mut en jotenki usko. mul on ihan tarpeeks vaikeeta jo pelkästään itteni kaa.

välil tuntuu, ettei mika edes haluu ymmärtää mua. välillä kun mun on todella paha olla, se vaan ruoskii mua kahta kauheemmin ja saa mut vaan itkemään. sit se vaan totee et oon liian herkkä ja pyytää myöhemmin anteeks. kai se ei vaan osaa käsitellä mun pahaa oloo kun se on ite päässy tosta vasta yli. toivon silti, et se edes vähän pystyis näkee, mitä mä koen ja tunnen ja yrittäis edes auttaa.

toivottavasti maailmas on toivoo viel.