Mä en pysty taaskaan yhtään olemaan. Istun yksin pimeässä, ajatukset on
ihan sekaisin enkä mä tiedä mitä mun pitäis tehdä. Tulee viime kesä
mieleen, silloin harrastin paljon tätä samaa.
Jos
vaan voisi olla välittämättä mistään, olla vaan ja hymyillä, mut aina
ei voi jaksaa hymyilläkään. Voisinpa vain heittää ajatukseni jonnekin
kauas pois niin, etten enää koskaan kuulisikaan niistä.
Läheisyysriippuvuus,
mutta läheisyyskammo. Viimeisenä mainittu ei tällä hetkellä ole niin
voimakas, koska ensimmäisenä mainittu puskee niin kovasti läpi. Mä vaan
olen niin väsynyt tähän kaikkeen sekoiluun. Jotenkin on niin kauhea
tarve olla kauan yksin ja silti haluan koko ajan jonkun viereen
välittämään.
Mulla on ikävä kesää. Ei tarvitse kerrospukeutumista, sitten on vaan kaksi paitaa itsensä ja toisen välissä.
Kädet tärisee, eikä humalasta ole tietoakaan. Inhottaa olla yksin selvin päin.
Ihan yksin.
Sattuu
järkyttävästi, fyysisesti. Joku tossa sydämessä on nyt pielessä. Tai
sitten en vain osaa hallita olotilojani lainkaan, epäilen jälkimmäistä.
Tekstikin on niin sekavaa, että mun olotila paistaa edes pikkusen läpi.
Mua inhottaa minä, ja periaatteessa taas ei.
Eilen ainakin
kuulin kehuja itsestäni, tuli tosi lämmin ja hyvä olo. Vaikka ne eivät
olisikaan puhuneet totta, tollasesta tulee hyvä mieli. Nyt se hyvä
mieli on huuhtoutunut vessanpöntöstä alas, ei oksennuksena vaan
kuvauksellisesti.
En mä osaa ajatella muuta kuin kaikkea ällösekavaa ja siksi mun pää sanoo kohta itsensä irti.
sunnuntai, 30. maaliskuu 2008
Kommentit