Mä en pysty taaskaan yhtään olemaan. Istun yksin pimeässä, ajatukset on ihan sekaisin enkä mä tiedä mitä mun pitäis tehdä. Tulee viime kesä mieleen, silloin harrastin paljon tätä samaa.

Jos vaan voisi olla välittämättä mistään, olla vaan ja hymyillä, mut aina ei voi jaksaa hymyilläkään. Voisinpa vain heittää ajatukseni jonnekin kauas pois niin, etten enää koskaan kuulisikaan niistä.

Läheisyysriippuvuus, mutta läheisyyskammo. Viimeisenä mainittu ei tällä hetkellä ole niin voimakas, koska ensimmäisenä mainittu puskee niin kovasti läpi. Mä vaan olen niin väsynyt tähän kaikkeen sekoiluun. Jotenkin on niin kauhea tarve olla kauan yksin ja silti haluan koko ajan jonkun viereen välittämään.

Mulla on ikävä kesää. Ei tarvitse kerrospukeutumista, sitten on vaan kaksi paitaa itsensä ja toisen välissä.

Kädet tärisee, eikä humalasta ole tietoakaan. Inhottaa olla yksin selvin päin.

Ihan yksin.

Sattuu järkyttävästi, fyysisesti. Joku tossa sydämessä on nyt pielessä. Tai sitten en vain osaa hallita olotilojani lainkaan, epäilen jälkimmäistä. Tekstikin on niin sekavaa, että mun olotila paistaa edes pikkusen läpi. Mua inhottaa minä, ja periaatteessa taas ei.

Eilen ainakin kuulin kehuja itsestäni, tuli tosi lämmin ja hyvä olo. Vaikka ne eivät olisikaan puhuneet totta, tollasesta tulee hyvä mieli. Nyt se hyvä mieli on huuhtoutunut vessanpöntöstä alas, ei oksennuksena vaan kuvauksellisesti.

En mä osaa ajatella muuta kuin kaikkea ällösekavaa ja siksi mun pää sanoo kohta itsensä irti.