Todella outo olo. Ihan kun mä olisin jotain hienoa hiekkaa, joka valuisi käsistäni tuuleen ja katoisi kokonaan. Haluaisin vaan lyhistyä kasaan, täysin kokoon, pois tästä maailmasta, pois todellisuudesta. Haluan kuulla ne kaikki haukut päin naamaa, niiden ihmisten omista suista joilla on mulle asiaa. Ja haluan kuulla välittämisen niiden ihmisten suista, joilla on sanottavaa siihen liittyen, jotta voin kuunnella, nähdä sen valehtelemisen niiden kasvoilta ja olla kuin en olisikaan. Nauraa omalle säälittävyydelleni.

Kaikki on ollut niin ruusuilla tanssimista hetken aikaa. Tasaisesti, parin pompun kautta. Sattuu niin lujaa tuolla jossain sydämen perukoilla, tuntuu pahalta, ja välillä musta tuntuu etten edes halua sitä oloa pois. En osaa olla ilman sitä. Turha tuotakaan on hokea, kun se on sanottu jo niin monesti.

Istun yksin pimeässä ja on kylmä. Ajattelen montaa asiaa yhtä aikaa, sekoitan ne päässäni toisiinsa ja saan itselleni vielä sekavamman olon. Musiikki kiteyttää kaiken. Minkä takia pitää olla, olla olematon tai olemassa, olla jotakin jollekulle, kun ei halua? En mä halua olla osallisena tässä kaikessa, aina sekaantumassa johonkin ja riehumassa. Haluaisin olla vapaa, kuin tuuli tai kuin meri, kuin joku ääretön asia, mutten mitään niin hienoa. Ymmärrän kyllä, ettei tämä ole mitään, minkä vuoksi olla mitään, mutta kyllä kai me ollaan täällä just siksi että meillä on jotakin painoarvoa.

Inhottaa, kun tuntematon ihminen, joka on vaan kuullut musta asioita, kirjoittaa jotakin noin raastavaa, saa mut tuntemaan itseni arvottomaksi, likaiseksi, todella pahaksi ihmiseksi. En pysty edes lukemaan koko tekstiä kokonaisuudessaan, täytyy pitää pausseja ja jatkaa taas. Ja kuitenkin, tiedän ettei mulla ole pokkaa tehdä tälle kaikelle loppua. Tiedän, että teen lähes joka päivä vääriä asioita, sanon vääriä sanoja, olen täysin väärinpäin, menen aivan nurin, muttei se oikeuta tuntemattomia tuomitsemaan mua. Mä en jaksaisi sen ihmisen järkyttävää vihanpitoa, sitä kamalaa, päälle hyökkäävää ja hirvittävää katkeruutta, sillä en mäkään tunne sitä - ei olla koskaan edes tavattu - mutta kai tämä tästä.

Yhtäkkiä kaikki vaan katoaa kun napsauttaa sormiaan, leijuu pois hitaasti mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei siitä saa kiinni. En ole niin rohkea, että uskaltaisin. Ja kyllä, en unohda sitä että tämän kaiken keskellä en koskaan tule olemaan oikea, vaikka kuinka paljon haluaisinkin. Ja sinä jäät kauniina savuna leijumaan ilmaan, näen kasvosi kaikkialla. Ne sanovat minulle, katso peiliin lutka, susta ei oo mihinkään eikä kellekään, sä et koskaan riitä. Sä et tule olemaan ikinä ehjä, sä et koskaan unohda, sä kärsit, koska oot niin paska, alamaailmasta, tehnyt niin paljon pahaa, enemmän kuin hyvää. Ja muista, ettei mua vittuakaan kiinnosta miten tää kaikki loppuu tai miten sä kärsit, kellut itsesäälin aalloissa. Mutta niistäkin aalloista sä vajoat pohjaan, koska olet niin täynnä massaa - henkisesti ja fyysisesti - eikä mikään tule koskaan kannattelemaan sua.

Sä et riitä
et riitä
et riitä
et riitä
et riitä
et riitä,
et kertakaikkiaan riitä.

Kenellekään.

En tunne mitään sitä kohtaan, joka tuntee mua kohtaan pahaa oloa, katkeruutta, vihaa, jopa inhoa. Mä en taida olla ihan merkitykseetön, kun saan noin paljon aikaan, mutten mä kyllä ole merkillinenkään. Leijun jossain siellä välissä, olemattomissa, jossain muussa todellisuudessa, eikä musta ole mihinkään.

Pianomusiikki sattuu sisällä vähän aikaa, ja sitten sekin muuttuu merkityksettömäksi. Kaikki on naurettavan turhaa.