Mä olen tajunnut, että mun lähes koko elämääni hallitsee tupakointi. Mun päivät menee polttaen; jos en tupakoi, mietin koko ajan, mitä teen sen ajan. Tajuan aina, että okei, nyt menee taas viisi minuuttia vähän suurenneltuna kun poltan yhden savukkeen. Herään keskellä yötä, koska minun on päästävä savukkeelle. Herään aikaisin aamulla tupakalle, ellen ole ryypännyt koko edellistä iltaa. Hermostun aina, jos teidän ettei minulla ole tupakkaa. Jos jäljellä on neljästä kuuteen tupakkaa, lasken, mihin aikaan voin polttaa seuraavan. Lasken aina, voinko tarjota kaverille tupakan omistani, tai voinko jättää jämät. Lasken aina, montako savuketta minulle voisi jäädä seuraavalle päivälle. Ja kaikkia taas kiinnostaa kuin kilo paskaa. Eihän näitä kukaan ikinä luekaan.

Olen tosi surullinen. Ja yksinäinen. Luin äsken ficin, jossa toinen oli kuollut ja toinen ajatteli tätä kuollutta. Se oli surullinen ja liikuttava. Saara puhuu maratonpuhelua isoveljen kanssa ja mä vaan dataan. Voi vittu. Moimoi.